”Kun haluan rentoutua, luen tutkimusraportteja. Ne tuntuvat niin selkeiltä ja turvallisilta: Vaikka sisältö olisi kuinka yllättävää, tekstillä on tuttu muoto. Voin luottaa tekstiin.” Näin minulle totesi eräs tutkija. Tässä tekstissä tutustutaan tutkimusraportin perusrakenteeseen ja kysytään, miksi rakenne on sellainen kuin on.

Tutkimusraportin tehtävä on välittää ja säilyttää tietoa kirjoittajan (tai kirjoittajien) tekemästä tutkimustyöstä: sen lähtökohdista, menetelmistä, tuloksista ja johtopäätöksistä. Tutkimusraportista ilmenee, mitä, miten ja miksi on tutkittu ja mitä päätelmiä tutkimuksen perusteella voi tehdä. Jotta nämä tavoitteet täyttyisivät ja tieto välittyisi lukijalle mahdollisimman luotettavasti, tekstiin on vakiintunut tietynlainen rakenne, jossa jokaiselle tärkeälle asialle on paikkansa.

Ilmaus ”raportti” tutkimustekstilajin nimessä on ehkä hieman harhaanjohtava: kyse ei ole mekaanisesta raportista, joka kirjoitetaan varsinaisen tutkimuksen jälkeen, vaan itse kirjoittaminen on kiinteä osa tieteellistä työtä. Esitystapa löytää lopullisen muotonsa vasta kirjoitusprosessin aikana, eli kirjoittaminen on avoin tapahtuma, jonka aikana voi tehdä oivalluksia ja uusia löytöjä.

Tieteelliselle esitystavalle on tyypillistä symmetrinen muoto: alussa on johdanto ja lopussa pohdinta. Nämä kaksi osaa muodostavat parin, joka kehystää asioiden tarkastelua. Sama symmetrinen rakenne on itse asiassa useimmissa opiskeluteksteissäkin, esimerkiksi akateemisessa opiskeluesseessä. Symmetrinen rakenne on siis hyvä opetella, vaikkei heti kirjoittaisikaan juuri tutkimusraporttia.

Tutkimusraportin rakennetta on perinteisesti kuvattu neljällä kirjaimella: IMRD. Lyhenne tulee sanoista Introduction (johdanto), Methods (menetelmät), Results (tulokset), Discussion (pohdinta). Malli sopii parhaiten kuvaamaan kliinistä ja määrällistä tutkimusta, joka on tyypillistä esimerkiksi luonnontieteissä. Sen sijaan tulkintatieteissä, esimerkiksi humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla, rakenne voi poiketa tästä hieman, ja myös oikeustieteissä on oma käytäntönsä. Kullakin tieteenalalla on jossakin määrin vakiintunut tapa esittää asioita, ja oman alan käytännöt oppii vähitellen opintojen aikana.

Tarkka rakennemalli saattaa ulkopuolisesta vaikuttaa kankealta. Miksi kirjoittaja on ”kahlittu” tiettyyn esitystapaan? Eikö tutkimuksen teon pitäisi olla luovaa? Tieteellisen kirjoittamisen sääntöjä on ehkä helpompi ymmärtää, kun niitä vertaa vaikkapa jalkapalloon: pelistä ei tule mitään, jos kentällä ei noudateta sääntöjä. Siitä huolimatta kentällä näkee jännittäviä ratkaisuja ja luovia pelaajia.

Jos vasta opettelee pelaamaan, sääntöjen sisäistäminen saattaa aluksi viedä paljon huomiota. Kun säännöt tulevat osaksi omaa pelitapaa, niiden raameissa voi löytyä oma persoonallinen pelityyli. Samalla tavoin eri alojen tiedeyhteisöillä on vakiintuneet tapansa esittää asiansa. Kun nämä käytännöt hallitsee, pääsee mukaan joukkueeseen ja voi alkaa tehdä omia peliratkaisujaan.

Syy vakiintuneeseen rakenteeseen piilee muutamassa tärkeässä seikassa, jotka ovat luonteenomaisia tutkimuksenteolle. Yksi niistä on toistettavuus: tutkimuksen aineisto ja menetelmät tulee dokumentoida niin tarkasti, että lukija voisi niin halutessaan saada käsiinsä saman todistusaineiston ja käydä läpi saman prosessin kuin kirjoittaja mutta tehdä siitä omat, mahdollisesti kirjoittajan päätelmistä poikkeavat johtopäätöksensä. Tässä tulee esiin toinen tärkeä arvo: avoimuus. Kirjoittaja asettautuu väitteineen tiedeyhteisön eteen valmiina muuttamaan käsityksiään, jos joku pystyy hänen aineistonsa avulla muuta osoittamaan. Tämän vuoksi tutkimusraportin kirjoittajan on tärkeää esitellä datansa lukijalle myös sellaisenaan, ilman tulkintaa. Tälle esittelylle on varattu omat osionsa tutkimuksesta.

Tutkimukselle on tyypillistä myös argumentaatio: tekstillä on yleisö, jolle kirjoittaja perustelee näkemyksiään. Jotta lukija hahmottaisi tutkimuksen kulun ja sen jälkeen vielä vakuuttuisi kirjoittajan päätelmistä, hänen on saatava tarvittavat tiedot selkeässä muodossa. Rakenne on kuin luuranko, joka pitää tutkimuksen uskottavuutta kasassa: tutkimus muodostaa väitteen, jota sen osat kannattelevat.

Edellä esitelty IMRD-malli voi ilmetä tekstissä monin eri tavoin. Alla on yksi mahdollinen kehikko, jota voit käyttää tekstisi runkona, kun teet omaa tutkimusraporttiasi. Osat on esitetty siinä järjestyksessä, kuin ne ovat lopullisessa tekstissä. Huomaa, että valmiin tutkimuksen rakenne ei kuitenkaan ole sama kuin kirjoittamisjärjestys. Vaikka esimerkiksi johdanto on heti tekstin alussa, niin se on hyvä viimeistellä vasta sen jälkeen, kun käy ilmi, minkälainen tutkimuksesta lopulta muotoutui, jotta johdanto oikeasti johdattaa tekstin lopulliseen versioon.

Tiivistelmä on ikään kuin tutkimuksen ”käyntikortti”. Kirjoita se viimeiseksi. Tiivistelmä sisältää tutkimuksen keskeiset elementit pienoiskoossa: alussa on lyhyt johdanto, joka esittelee tutkimuksen tavoitteet ja tutkimuskysymykset. Sen jälkeen tulee lyhyt kuvaus teoreettisesta taustasta, aineistosta ja menetelmistä ja lopuksi lyhyt kiteytys johtopäätöksistä.

Tiivistelmän tulee toimia itsenäisenä tekstinä. Siksi tiivistelmässä ei käytetä lähdeviitteitä eikä esitetä sellaista tietoa, joka avautuakseen vaatisi koko tutkimuksen lukemista. Jätä pois laajat taustoitukset ja johdattelut, koska tiivistelmän tulee mahtua pieneen tilaan; tutkimusraporteissa tiivistelmä on usein vain yhden tai muutaman tekstikappaleen mittainen.

Työotsikkoja voi olla kirjoitusprosessin aikana paljonkin mutta lopullisessa versiossa kannattaa pyrkiä mahdollisimman yksinkertaiseen jäsennykseen. Jokaisella alaluvulla on oltava pari, eli jos teet alaluvun 2.1, niin sille on oltava pari 2.2, tai sitten alalukuja ei kannata laittaa ollenkaan. Otsikoi nimellä Sisällys/Sisältö eli jätä sana luettelo pois.

Pohjusta ja perustele tutkimusta johdannon aluksi: Miksi aihe on tärkeä? Mihin se liittyy? Esittele sitten tutkimuskysymys ja tutkimuksen tavoite. Johdannon lopussa voi myös kertoa jotakin tekstin rakenteesta, jos teksti on pitkä (Luvussa 2 käsittelen… Luvun 3 tavoite on…). Johdanto siis johdattaa sekä aiheeseen että itse tekstiin ja helpottaa lukijan työtä.

Teoreettinen tausta, aineisto ja menetelmät sekä tulokset sisältyvät tavalla tai toisella jokaiseen tutkimukseen, mutta tutkimusalasta riippuu, esitelläänkö nämä kaikki omina lukuinaan vai voiko osia yhdistää. Esimerkiksi määrällisessä tutkimuksessa nämä elementit on yleensä erotettu omiksi luvuikseen. Laadullisissa tutkimuksissa rakenne voi puolestaan olla vapaampi: käsittelyluvut etenevät ilmiöitä analysoiden, selittäen ja tulkiten niin, että teoriaa tuodaan esiin pikkuhiljaa tekstin edetessä.

Pohdintaluku kannattaa kirjoittaa pariksi johdannolle. Siinä tarkastellaan alussa herätettyjä tutkimuskysymyksiä, kootaan tulokset ja tehdään niistä päätelmiä sekä arvioidaan tutkimuksen onnistumista kriittisesti.

Tulososioon verrattuna ote on omaäänisempi ja pohtivampi. Kirjoittaja tulkitsee ja arvioi tuloksia. Hän kysyy, miksi tulokset ovat hedelmällisiä, tärkeitä tai tarjoavat tiedeyhteisölle uutta tietoa. Kirjoittaja voi pohtia myös tutkimuksen puutteita ja tuoda esiin ongelmia ennakoiden näin kritiikkiä jo valmiiksi.

Lopuksi kirjoittaja voi laajentaa näkökulmaansa ja pohtia esimerkiksi jatkotutkimusaiheita tai asian merkitystä yleisellä tasolla. Kirjoittaja ikään kuin kysyy: ”Mitä tästä kaikesta nyt voisi päätellä? Entäs sitten?”